Puutarhainnostuksen alkuvaiheessa, ensimmäisten hankintojen joukossa valitsin kärryyni kahdeksan mirrinmintun taimea. Valintakriteereinä olivat helppous ja edullisuus, painotus tuolla jälkimmäisellä. Kevään puutarhamessuilta olin ostanut viisi Lolly Pop -liljan sipulia eli ensimmäisen kesän kukkaloisto olisi taattu. Näin aavistelin.

Ja eipä mennyt aloittelevan puutarhurin aavistelut aivan metsään. Mirrinminttu kukki kauniisti heti ensimmäisenä kesänä ja sopi sievästi liljojen kumppaniksi. Ei tuo minttu mitään suuria tunteita herättänyt silloin, enemminkin harmittelin voimakasta tuoksua, istutusalue oli turhan lähellä silloista pöydän paikkaa. Mintun ohi kulkiessa leyhähti vahvan makea tuoksu.
Seuraavana kesänä kirosin mielessäni minttua, oli levittänyt lonkeroitaan sinne sun tänne. Nypin niitä pois minkä ehdin, olisihan tässä aloittavalle puutarhurille ollut muutakin tekemistä. Ajatukseni veivät pionit, istutettavat puut, alppiruusu, upeat liljat – ei tuo mokoma minttu. Elettiin kesää 2000.
Mintun kanssa tulin kuitenkin toimeen, vaikka en siihen niin kovin ihastunut ollutkaan. Kunnes neljännen kesän alussa satunnainen kulkija sattui lausumaan ”Aivan upea tuo laventelimeri tuolla kukkapenkin reunalla!”
Laventeli? Pahainen mirrinminttu tuo on. Kunnes loin tarkemman katseeni tuohon parjaamaani ankanpoikaseen. Minttu oli kolmen kesän ajan vaivihkaa kasvanut ja levittäytynyt pitkin kukkapenkin reunaa. Se kukki koko alkukesän, pitkälle heinäkuuhun. Kun se kuivui, leikkasin sen matalaksi ja se aloitti uudelleen, kukki pitkälle elokuun loppuun. Sen seurassa viihtyivät kesäkuun tulppaanit, heinäkuun liljat ja elokuun asterit. Ja mittaamaton määrä pehmeän pörröisiä mehiläisiä ja kauniita perhosia.
Joka syksy ja kevät napsin mintun vieruksilta uusia tuppaita, siirrän niitä edelleen ja ”laventelimereni” ryöppyää. Oikea laventelikin puutarhastani löytyy, mutta sen kanssa joutuu jännittämään joka kevät. Mirrinminttu on varma valinta, uskollinen kukkija. Mirrinmintusta ja minusta on tullut ystävät.
